Askeleet

Siitä ajasta lähtien kun olin tarpeeksi vanha huomatakseni asioita, en tykännyt siitä talosta. Pelkäsin yläkertaa. En koskaan tuntenut oloani turvalliseksi siellä. Äiti jätti aina valot päälle yön ajaksi koska pelkäsin pimeää.

Yhtenä iltana, kun olin vielä yhdeksän vuotias, siskoni oli alakerrassa ja minä olin nukkumassa. Hän odotti äidin tulevan kotiin hetkenä minä hyvänsä. Kun hän kuuli etuoven aukeavan, siskoni huusi, "Hei, äiti!" mutta vastausta ei kuulunut.

Hän kuuli askelia, mutta ne eivät kuulostaneet äidiltä. Äidin askeleet olivat kevyitä, mutta nämä olivat raskaita, kuin miehellä.

"Kuka siellä?" Siskoni kysyi, mutta kukaan ei taaskaan vastannut.

Askeleet jatkuivat yläkertaan ja harhailivat makuuhuoneisiin, mutta kun siskoni kysyi jälleen, "Kuka siellä?" askeleet loppuivat.

Hän oli nuori ja peloissaan, mutta hän tiesi että minä olin yksin nukkumassa yläkerrassa, joten hän otti taskulampun ja tutki kaikki huoneet. Hän meni jopa ullakolle, muttei löytänyt ketään.

Siskoni meni takaisin ruokasaliin, mutta kun hän istuutui alas, askeleet jatkuivat taas. Ne tulivat rappuset alas, läpi pimeän keittiön, ja sitten ruokasalin ovi, jossa siskoni istui alkoi hitaasti avautua. Hän oli niin peloissaan.

"Häivy!" Hän huusi.

Ovi sulkeutui hitaasti ja askeleet liikuivat pois keittiön kautta, kohti ulko-ovea. Hän kuuli oven avautuvan ja sulkeutuvan, joten hän juoksi ikkunan luokse nähdäkseen kuka se oli. Ulkona ei ollut ketään eikä lumessa ollut yhtäkään jalanjälkeä.

Tuo oli hetki jolloin hän tajusi että kuka tai mikä se sitten olikaan, ei ollut ihminen. Hän käpertyi sohvalle ja odotti äitinsä saapumista kotiin.

Ei niin kauaa tuon jälkeen, muutimme pois talosta, mutta jotain outoa tapahtui ennenkuin lähdimme. Siskoni ja minä olimme olohuoneessa, kun yhtäkkiä, kuulimme kamalaa voihkimista. Kuulosti siltä kuin joku olisi ollut tuskassa. Voihkimiset näyttivät tulevan kellarista.

Ne olivat niin äänekkäitä että koiramme alkoi ulvoa. Siskoni aina meni kaikkialle kanssani, mutta kun yritin houkutella häntä tulemaan kanssani kellariin, hän ei suostunut.

Kellari oli hyvin valaistettu, joten siskoni suostui tulemaan. Seurasimme voihkintaa kunnes tulimme pienelle vuodekomerolle, ja siellä voihkiminen lopulta loppui. Halusin tutkia paikkaa enemmän, mutta ei ollut aikaa. Minusta aina tuntui, että jos olisimme tehneet niin, olisimme löytäneet syyn kaikkeen mitä tapahtui. Ehkä jonkun luut olivat haudattu sinne.

Muutimme pian tuon jälkeen, eikä äiti koskaan antanut minun kysyä talossa nykyisin asuvilta ihmisiltä jos he olisivat kuulleet mitään outoa. Olimme kaikki helpottuneita päästessämme ulos siitä talosta.