Yläkerran naapuri

Olin juuri muuttanut uuteen asuntoon. Se ei ollut kovin iso, mutta tarpeeksi iso minulle, asuinhan minä yksin. 

Kaikki tuntui sujuvan täydellisesti, kunnes yhtenä iltana yläkerrassa asuvilla naapureilla oli isot juhlat, tai ainakin luulin niitä juhliksi. Aivan kuin joku olisi tömistellyt, taputtanut käsiä ja hakannut seinää. Melu alkoi yhdeksältä ja loppui noin kymmeneltä. En antanut sen häiritä, koska ajattelin vain että he lopettaisivat sen ajallaan, tottakai ihmiset saivat juhlia joskus. 

Viikko tapahtuman jälkeen, samana päivänä, samaan kellonaikaan, melu alkoi taas. Tällä kertaa tömistely ja seinän hakkaaminen oli nopeampaa ja rytmikkäämpää. Aivan kuin joku olisi kävellyt vain ympyrää ja välillä lyönyt nyrkkinsä seinää vasten. En antanut sen häiritä tälläkään kertaa, ja yritin vain saada unta. 

Tätä jatkui monta viikkoa. Pikkuhiljaa aloin menettämään hermoni. Yhtenä yönä, kuulin taas tömistelyä ja taputusta. Mutta ne eivät olleet ainoat äänet jotka kuulin, makuuhuoneeni yläpuolelta kuului sumeaa, epäselvää laulua:

En voinut enää olla tekemättä asialle mitään, joten nousin sängystäni ja kävelin yhden kerroksen ylös, sen oven eteen, josta meteli oli kuulunut. Laulua tai tömistelyä ei enää kuulunut. Koputin oveen kolme kertaa ja odotin että joku tulisi avaamaan sen, mutta ketään ei tullut. Koputin uudestaan, tällä kertaa hieman kovempaa, mutta ketään ei näkynyt eikä kuulunut. Kokeilin ovenkahvaa ja huomasin että ovi oli auki. Varovaisesti, raotin ovea ja kurkkasin sisään. Asunnossa oli pilkkopimeää. Avasin oven kokonaan ja kun näin että koko asunto oli typötyhjä, tunsin kuinka sydämeni lopetti hetkeksi hakkaamisen. Ketään ei ollut asunnossa. Muutama huonekalu siellä ja täällä, muttei mitään muuta. Kun käännyin ympäri, ovi pamahti kiinni ja kuulin taas saman epäselvän laulun selkäni takana.